Mun piti puoli tuntia sitten alkaa kirjoittaa tätä postausta, mutta sen sijaan selasinkin H&M:n neuletarjontaa aika monennen kerran läpi. Ihan kuin sinne olisi yhtäkkiä ilmestynyt jotain, mitä en olisi jo nähnyt. Haluaisin kovasti ostaa jonkun laadukkaan villaneuleen, mutta vaikea löytää just oikeanlaista. Ilmeisesti olen tullut ikään, jossa haluamansa vaatteet täytyy keksiä vuotta tai paria ennen kuin sellaisen voi sattumalta jostain löytää, sillä nettikaupoista niitä ei ainakaan tunnu ikinä silloin löytävän, kun haluaisi.

Mietin yhtenä päivänä, että olen tänä vuonna vähentänyt vaatteiden shoppailua todella paljon. Enemmän on rahaa tainnut palaa kosmetiikkaan. Ajattelinkin rahapäiväkirja-postauksen innoittamana, että ehkä ensi vuonna voisi alkaa pitää kirjaa tarkemmin kaikesta shoppailusta. Ehkä. Teitä ei varmaan yhtään haittaisi, vaikka blogissa puhuttaisiin rahasta vähän useamminkin.

Nyt ei postauksen aiheensa silti ole raha, eikä edes shoppailu vaan muistellaan vähän mennyttä lokakuuta. En yleensä pidä lokakuusta kuukautena, koska se tarkoittaa pimeneviä iltoja ja märkää syksyä, mutta tänä vuonna en oikein edes huomannut, että meneillään oli vuoden yksi ankeimmista ajoista. Ilmeisesti jopa lokakuut tuntuvat ihan hyviltä, kun saa viettää aikaa ihanassa seurassa eikä koskaan vaivaa tekemisen puute.

Lokakuussa kuvasin jalkapalloa niin Veritaksella kuin yläkentälläkin ja pääsääntöisesti hauskaa oli! Mitä nyt lokakuun lopulla jäätävän kylmä, mutta siitäkin selvittiin. Miehen merinovillapaita (mainoslinkki) oli pelastus ja juuri se on nyt vähän innoittanut tässä neulehommassa, josta postauksen alussa höpäjin. Alempi kuva yläkentältä, jossa naisten futiksen lisäksi parasta on tietysti mokkapalat. Ai että!

I love me -messuilla tuli myös pyörähdettyä tyttöjen kanssa. Oli kivaa! Nähtävää oli tosi paljon. Ylempi kuva messuaamulta, kun söin vielä aamupalaa.

Jalkapallosta vielä: tällä kaudella yksi parhaista jutuista on ollut se, kun olen kotona saanut katsoa Tepsin vieraspelit miehen kanssa, joka ymmärtää lajista enemmän kuin minä. On niin ihanaa jakaa samat intohimon kohteet toisen kanssa. Ensimmäistä kertaa ylipäätään saan jakaa futisjutut jonkun toisen kanssa. Matsien jälkeen tekee hyvää puhua pelistä eikä vain möllöttää yksin.

Yhtenä lauantaina kävimme Paraisilla ostamassa eräät tietyt heijastimet ja samalla mukaan tarttui tuollainen kissimiautiskirätti. Se on niin hieno, ettei sitä ole raaskinut edes käyttää.

Käytiin Susannan kanssa Biodellyssä Sunnuntaimedian tapahtumassa. Oli ihana nähdä Reettaa pitkästä aikaa ja muutenkin ilta oli tosi onnistunut.

Hän taas on bloggaaja itse, jonka jalka vipattaa aina, kun on ulkona. Hän tykkää lenkkeilystä ja ulkoilusta ihan muuten vaan, ilman mitään tavoitteita. Hän on laihtunut lokakuun alusta 2,5 kiloa eli juuri sellaisen sopivan määrän yhdelle kuukaudelle.

Loppukuusta alkoi Tiia Konttisen (mainoslinkki) Bloggaajasta ammattilaiseksi -verkkokurssi, jota olen nyt ahminut muistiinpanojen kera. Bloggaamista on tosi kiva opiskella. Aina on parantamisen varaa. Jotenkin vaikea ymmärtää, ettei mun blogia voi joku Irmeli Iisalmesta itsekseen keksiä vaan mun pitäisi varmaan hieman enemmän yrittää tuputtaa tätä Irmelille Iisalmesta, jos haluaisin hänen lukevan mun jorinoita. Toisaalta ei ole niin justihin löytääkö Irmeli koskaan mun blogia, kunhan vain tiedän siellä ruudun toisella puolella olevan jotain elämää. ♥

Kun aloin kuvata jalkapalloa, en tiennyt jalkapallosta tuon taivaallista. Menin vain kentän laidalle, aloin kuvata, jäin koukkuun ja vähitellen aloin ymmärtää, mitä kentällä tapahtuu. Useinkaan en näe mitä siellä tapahtuu, koska kuvaaminen on eri asia kuin jalkapallon katsominen.

Turkuun muuttaessani jalkapallossa tärkeää oli muukin kuin pelkkä jalkapallo. Kaipasin kannattajilta tukea joukkueelleen, enemmän yleisöä katsomoon, lämmintä yhteisöä, jalkapalloon rakastuneita pelaajia ja koutsia, joka osaa tartuttaa kaikkiin ympärillään rakkauden lajiin, jos sitä ei vielä ollut. Se on se juttu, jota kotimaista potkupalloa hyljeksivät suomalaiset eivät koskaan tule löytämään. Se on rakkaus omaa seuraa kohtaan. Ne kaikki tunteet, jotka pelaajat välittävät meille kentältä ja jotka me myötäelämme kentän ulkopuolella.

Jalkapallossa on siis kyse itse jalkapallon lisäksi tunteista. Siksi minäkin kuvaan. Haluan taltioida tunteita kentältä ja sen ulkopuolelta. Mitä enemmän saan kiinni tunteista ja tunnelmista, sitä syvemmin tietysti itsekin elän pelaajien ja pelin mukana. TPS on tarjonnut minulle kaikkea sitä, mitä jalkapallon kuuluu olla. Ihana yhteisö, vielä upeampi yleisö (olitte mahtavia eilen), kannattajat (joita ei tarvitse hävetä), pelaajat (joita on aina ilo kuvata) ja koutsi, jota tykkään kuunnella, kun hän puhuu jalkapallosta (ja muutenkin).

TPS on myös ainoa seura, jonka mukana olen ollut näkemässä niin nousun kuin putoamisenkin. Kuvaaminen on kivaa voitosta voittoon, mutta jalkapallo ei ole aina sitä. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. TPS on taistellut jo monta vuotta. Ensin noususta takaisin Veikkausliigaan ja koko tämän kauden tippumista vastaan. Säilyminen ei ollut paljosta kiinni ja tietysti toivoin, että TPS olisi pysynyt Veikkausliigassa. TPS kuuluu sinne, ei divareihin.

KPV oli voitettavissa, mutta niin ei nyt käynyt. Kuuntelin ekaa karsintamatsia radiosta enkä ollut uskoa todeksi sitä, että siellä tosiaan kairattiin rautakangilla reikiä nurmikkoon, jotta vesi katoaisi kentältä johonkin. Uskomatonta, että matsi pelattiin tuollaisissa olosuhteissa. Eikö suomalaisessa jalkapallossa olisi jo aika laittaa kentät ja katsomot kuntoon, jos kerran havitellaan paikkaa ylimmällä sarjatasolla? Niinhän ihmistenkin kuuluu töissä pukeutua sen mukaan mihin he haluavat urallaan nousta eikä niin, että pukeudutaan huppareihin ja odotetaan ylennystä. Elämässä kuuluu toimia sen mukaan, mitä tavoittelee eikä herätä tilanteeseen sitten, kun se on jo päällä. Mrr.

Noh, jotain kuvia eilisestä matsista tähän väliin.

Tepsin maali ekalla puoliajalla pisti hymyilyttämään, mutta samaan aikaan jännitti vielä enemmän. Pelotti ihan superpaljon pystyykö TPS pitämään tämän näin tai jopa tekemään vielä yhden maalin enemmän. Sitten KPV tasoitti ja pettymys oli suuri.

Kiitos kaudesta 2018. Niinpä, kiitos. Vaikka mun kuvauskausi 2018 on ollut hieman nihkeä erinäisten asioiden takia, ainakin nämä kaksi viimeistä kotipeliä sain kuvata ilman mitään säätämistä. Piilarit tuntuivat hyviltä silmissä, meikit eivät valuneet, ei ollut mitään allergiapaskaa tai muutakaan häiritsevää. Maalihalit jäivät vähäisiksi, mutta niitäkin sentään muutama nähtiin kauden aikana.

Vaikea taas jotenkin ymmärtää, että tämä oli tässä. Nyt pari kuukautta kuvauslepoa ja sitten taas sama ralli päälle.

Tepsijätkät: ?

⚽⚽⚽