Hyvää lauantaipäivää! Tänään on taas jännät paikat Suomen Turussa ja miksei Kokkolassakin, kun Veritaksella ratkeaa saako TPS pitää liigapaikkansa vai nouseeko KPV Veikkausliigaan. Kolmas vuosi putkeen, kun olen kuvaamassa liigakarsintaa, oivoi.

On tässä muutakin ollut mielen päällä kuin jalkapallo. Keskiviikkona tuli verta nenästä kaksi kertaa. Olen ollut ihan järkyttynyt moisesta ja sitten kaikki, kenen kanssa olen asiasta puhunut, ovat todenneet veren valumisen nenästä olevan ihan normaalia syksyllä ja talvella. What? Ei minun elämässäni! Tätä ennen viimeksi tullut verta nenästä 2000-luvun alussa.

Tiistaina tehtiin kotona 30 min vatsistreeni ja mulla on lihakset jumissa vieläkin vähän.. Keskiviikkona ei tuntunut missään, mutta torstaina en pystynyt edes kumartumaan kunnolla. Vielä eilenkin sama meininki, yskiminen on ollut ihan tuskaa. Totesinpa vain, että ehkä tässä pitäisi joka viikko tehdä edes joku lihaskuntotreeni. Joogata ei olla ehditty kohta pariin viikkoon ja sitäkin on jo kauhea ikävä!

Laihis porskuttaa edelleen hyvin. Tuntuu, että syön aika vähän, mutta ilmeisesti kuitenkin ihan tarpeeksi, kun en ole mitenkään liian väsynyt tai mitään. Tosi vähän on tullut syötyä mitään herkkuja, ehkä pari palaa suklaaata koko viikon aikana. Eilen tosin käytiin iltakahvilla Myllyssä, sillä oli pakko saada mochaccino.

Tavallaan on vähän haikea olo jo valmiiksi, kun tänään loppuu futiskuvauskausi 2018. Ei enää pelipäivän meikkejä ja lettejä, ei mitään. On vain odotus seuraavasta kaudesta.

Tänään pääsen kokeilemaan uutta meikkivoidetta (mainoslinkki), jonka sain testiin. Multa on puuttunut kunnon meikkivoide jo hetken, joten tämä tuli hyvään saumaan. Pääsen nyt vielä testaamaan sitä ääriolosuhteissa, koska kuvaushommat vaativat aina meikiltä vähän enemmän. Sitä paitsi tänään meikin täytyy tosissaan pysyä, koska sain eilen jo vähän sen suuntaista viestiä, että kaupungille pitäisi joskus pelin jälkeen.

Noh, katsotaan, mitä tämä päivä tuo tullessaan.

⚽⚽⚽

Kirjoittelin vuosi sitten siitä, kun luin kirjan ravinnosta, unesta ja liikunnasta (mainoslinkki) ja päätin lopettaa hermostumisen kaikesta pienestä. Mulla on ollut tiukassa jo nuoresta sellainen luonteenpiirre, että kilahdan nollasta sataan juuri niin nopeasti kuin pohjalaisakka vain pystyy. Ymmärsin kuitenkin lopulta, ettei sellainen vähän väliä kilahtelu tee hyvää verenpaineelleni ja halusin lopettaa sellaisen.

Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Kyse on käyttäytymismallista, joka on joskus opittu jostain ja kyllähän sellaiset tavat istuvat tiukassa meissä kaikissa ihmisissä.

Aloin joka päivä hokea mielessäni, etten hermostu. Ihan sama mitä, mutta en hermostu. Meni pari kuukautta, todettiin ravintoainepuutoksia ja alettiin hoitaa niitä. Oli jo uusi vuosi, uudet kujeet ja kulkutaudit. Vähitellen kevään aikana olin jo paljon siedettävämpi persoona, mutta välillä tukka nousi pystyyn. Verenpaine oli kovilla touko-kesäkuussa muutenkin, joten en tuhlannut energiaa hermoiluun, sillä se ei olisi tuntunut hyvältä.

Nyt huomaan olevani paljon rauhallisempi. Välillä tekisi mieli sanoa pari sanaa ja ottaa pulttia, mutta sitten ajattelen, ettei se ole sen arvoista. Asiat selviävät usein paremmin, kun ottaa vain rauhallisesti.