Kovasti pohdin tämän viikon postauksia enkä oikein ollut päänsäryltäni ja niskajumiltani varma tuleeko tänään kirjoiteltua mitään, mutta tässä illan puuhastelujen jäljiltä on verikin lähtenyt taas kiertämään sen verran, että käydäänpä läpi meidän sunnuntainen eräretki Paimioon. Lauantaina tosiaan käytiin Raision Somersojalla ja sunnuntaina suunnattiin uudestaan Paimion Vakkavuorelle. Tarkoituksena oli kiivetä Vakkavuoren päälle, mutta se jäi lopulta sitten tekemättä, koska väsytimme itsemme niin totaalisesti tutkimusmatkallamme.

Vakkavuorelle mennessä tuli taas ihan alussa jo se ”ei hemmetti kuinka ihana metsä” -ajatus, jota sitten taisinkin hokea ääneen koko retken ajan. En tiedä kenelle ne metsät kuuluvat, mutta pliis, älä koskaan hakkaa niitä. Ne vaan ovat niin ihania. Linnut laulavat ympärillä heti alussa ja kaikki on niin vihreää.

Ensimmäinen tunkkaus ei ollut ollenkaan niin paha kuin aiemmin. Kuntoni on parantunut sille tasolle, missä siitä tykkään kovin. Pystyn kiipeämään mäkiä ylös hengästymättä kovin pahasti, se on ihana tunne. Se on myös se juttu, mikä motivoi liikkumaan. En mittaa kilometrejä tai sykettä sen kummemmin vaan tärkein mittari itselleni on hengästyminen. Olin lähes koko elämäni ajan hengästyjä ja nyt kun en enää olekaan, se on vaan niin mahtavaa.

Kuljimme Vakkavuoren ohi kapeaa polkua pitkin, joka kääntyi vasemmalle. Vastaan tuli pelto, olimme kulkeneet liian pitkälle emmekä olleet huomanneet polun jatkuneen metsässä loivasti oikealle. Tutkimme karttaa ja suunnistimme oikeaan suuntaan. Polku jatkui seuraavassa metsässä, jossa jälleen arvoimme kumpaan suuntaan ja lähdimme oikealle. Väitin kulkevamme liian kauas reitistä, jolle haluaisin päätyä ja niin kävikin. Loikimme ryteikköjen läpi metsäautotielle, jota pitkin kävelimme Viksbergin kartanolle. Oli lämmin ja kaunis päivä.

Nälkä alkoi kurnia parin tunnin vaeltamisen jälkeen, joten lähdimme takaisin Vakkavuorta kohti kartanon mailta. Ajatuksena oli löytää eväspaikka pian, mutta varmaa paikkaa ei ollut tiedossa, koska metsät olivat täysin uusia meille. Metsäautotien varressa oli eläinruokintapaikka, jonka kohdalta lähti aika vahva polku metsään, suunnistimme sitä pitkin. Ja voi luoja, mikä näkymä hyvin pian avautuikaan. Satumetsä. 

Tuo metsä oli niin kertakaikkisen hieno, että näitä kuvia tehdessäkin olen vain haukkonut henkeä. En ymmärrä miten mitään näin hienoa voi olla olemassa. Toivottavasti tämäkin tulee olemaan vielä pitkään eikä kukaan suunnittele metsän hakkaamista. Niin upea. Ihmettelimme, miten tämä paikka ei vielä ole luonnonsuojelualuetta. Pitäisi olla.

Loppujen lopuksi kuljimme koko hienon metsän läpi aika lähelle Vakkavuorta evästämään. Siinä vaiheessa olikin jo aikamoisen nälkä, joten tauko tuli tarpeeseen. Söimme ja nautimme virvokkeita ennen kuin lähdimme autoa kohti suorinta tietä.

Vajaa 4 tuntia retkeilimme ja ihmettelimme luontoa. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi, mitä muutakaan sitä olisi tarvinnut? Tämä oli varmaan yksi meidän parhaista retkistä, koska metsämaisemat olivat niin huikeita koko matkan ja etenkin paluumatkalla. Tänne palaamme ihan takuulla vielä monta kertaa.

Meidän Vakkavuoren reissun jälkeen twitterissä minulta kysyttiin miksi olemme käyneet niin usein Paimiossa luontoretkeilemässä. Vastaus on hyvin helppo: ”koska siellä on hieno luontopolku ja muutenkin kivoja metsäreittejä”. Tasapainon vuoksi suuntasimme eilen ihan tois puol, Raisioon. Raision Somersojalla on ihan huikean kaunis puronvarsilehto ja Tahkis on monta kertaa kertonut siitä pääsevän myös vähän pidemmälle kävelylle, joten eilen käytiin tutustumassa tienooseen.

Jätimme auton puronvarsilehdon lähelle parkkipaikalle ja lähdimme siitä kohti metsää. Käännyimme vasemmalle, josta lähtee metsäautotie ja kävelimme polkua pitkin metsän viertä, kunnes reitti jatkui kohti junarataa. Ylitimme sen ja kävelimme peltoa pitkin, kunnes tulimme metsäpolkuristeykseen, josta käännyimme oikealle. Ohitimme Pähkinämäen laavun ja hiihtomajan. Hetken päästä käännyimme vasemmalle metsään. Menimme suoraan liian pitkälle ennen kuin havahduimme ja seuraavasta polkuristeyksestä lähdimme etsimään oikeaa reittiä, jota pitkin meidän piti edetä. Löysimme ja jatkoimme kallioiden päällä, joita jääkausi oli muokannut.

Kallioista näki ihmisten kulkeneen niillä paljon. En tiennyt Pähkinäpolun olemassaolosta ennen eilistä ollenkaan, joten ihmettelin ääneenkin sitä kuinka moni tuon reitin todennäköisesti tietää, kun se oli niin kulutettu.

Vähitellen meitä alkoi tulla vastaan suunnistajia sekä suo, jossa kasvoi jo aika paljon puita. Alue vaikutti siltä, että siellä on 10 vuotta sitten ollut näköalapaikat ihan oikeita näköalapaikkoja ja suokin suota. Suon jälkeen löysimme uskomattoman hienon pienen puron. Sen pohja oli osittain ihan valkoista hiekkaa ja vesi puhdasta, vaikka se suolta taisikin tulla.

Suon jälkeen reitti jatkui metsässä, jossa oli selkeästi kuljettu paljon, sillä polut olivat leveitä. Yhtäkkiä meitä jolkotteli vastaan koira ilman ihmistä. Huusin sille notta tsetse ja siitähän se innostui vain juoksemaan lujempaa karkuun. En oikein tiedä oliko hän karkumatkalla vai etsimässä emäntäänsä?

Pääsimme lopulta polkua pitkin paikkaan, josta olimme alunperin haarautuneet etsimään oikeaa reittiä. Nyt kiipesimme siinä vieressä olleelle näköalakalliolle, vaikka odotukset maisemista eivät ehkä olleet kovin suuret aiemman näköalapaikan perusteella. Tällä kertaa olimmekin tarpeeksi korkealla eivätkä puut haitanneet näkymiä. Ne vain paransivat sitä.

Evästauon jälkeen laskeuduimme hienoa kuusimetsää pitkin pelloille ja kohti puronvarsilehtoa, jossa kävimme tietysti vielä ihailemassa villinä virtaavaa puroa ja etsimässä kangasvuokkoja. Niitä emme löytäneet, vaikka joitakin valkoisia kukkasia löysimmekin.

Kotiin lähdimme 3,5 tunnin ulkoilun jälkeen. Kilometrejä kertyi vajaa 8 ja olo oli mitä mainioin tämän seikkailun jäljiltä. Kiva paikka ja hyvä peruslenkki, jonka voi käydä kiertämässä taas joskus, kun kaipaa vaihtelevia maastoja ja maisemia.