Turun Sanomat tiesi kertoa Kurjenrahkan kansallispuistossa viettäneen kaunista kevätpäivää ainakin 1000 ihmistä eilen. Se siitä sosiaalisten kontaktien välttelystä? Osasimme odottaa tätä jo viime viikonlopun instastoryjen perusteella, joten tuli valvottua illalla turhan myöhään, kun pohdimme ja etsimme metsää, johon suunnata tänään. Metsä, jossa riittäisi lääniä, joka ei olisi kovin kaukana ja jossa todennäköisesti ei olisi ihan tuhatta ihmistä pyörimässä.

Googlettelu ja kartan tutkiminen ei tuottanut sinänsä tulosta, sillä vaihtoehtoja on paljon Varsinais-Suomessa. Tänä aamuna sanoin Tahkikselle notta annapa se sun puhelin, tutkin karttaa ja katson mihin mennään tänään. Löysin Paimiosta alueen, jossa oli pari korkeaa nyppylää vieritysten eikä asutusta kovin paljon, googletin paikan nimen ja löysin: Vakkavuoresta on kirjoiteltu useitakin blogipostauksia ja maisemat sen päältä näyttivät huikeilta. Sinne siis.

Paikasta löytyy myös laavu, mutta minua hieman liikaa viime aikoina vaivanneen närästyksen takia olemme laittaneet makkarat pannaan ja myös tässä maailman koronatilanteessa laavulle pysäköinti on yhtä tyhmää kuin lähteä pakoon koronaa pohjoiseen, joten se ei meitä niin paljon kiinnostanut. Hienolla paikalla se oli ja myös kivan oloinen, jossa yöpyminen joskus voisi olla ihan mukavaa.

Ihan reitin alussa ylitimme pienen lirin, jossa puhdas vesi virtasi iloisesti auringonpaisteessa. Pompin sen yli ja olin innoissani, koska minulla nyt sattuu olemaan jokin fiksaatio pieniä puroja ja lätäköitä kohtaan.

Reitin varrella ei opasteita ollut, joten kartta kannattaa pitää mukana, kun Vakkavuorelle suunnistaa. Me käännyimme metsäautotieltä aika pian vasemmalle ja sen polun varrelta löytyi myös se laavu. Polkua eteenpäin menemällä hahmottaa pian Vakkavuoren sijaitsevan siinä ihan vieressä oikealla ja ei muuta kuin kiipeämään. Kiipeäminen oli hieman hankalaa minun ketteryydelläni ja järkkäri kaulassa roikkuen, mutta kyllä siitä selvisi. Maisemat olivat kaiken sen arvoiset. 

Joku petolintukin nähtiin liitelemässä korkealla taivaalla. Se otti aina korkeutta aurinkoon asti, kunnes teki syöksyn alas kaukaisuuteen häviten horisonttiin. Emme vieläkään tiedä mikä lintu tällä kertaa oli kyseessä. Mies väitti, että haukka ja minä väitin, että kotka. Olenkin niin suuri lintutietäjä. ? Miehen koneelta katsottuna se näytti läskiltä lokilta, jolla on haukan viirut. Miehen kuvissa näkyy myös sen värityksen olevan kokoruskea viiruineen eikä ole mitään vaaleita siivenpäitä.

Istuimme laittoman nuotiopaikan vieressä syömässä eväämme ja juomassa kahvit ihaillen samalla edessämme aukeavaa maisemaa, josta petolintu oli jo kadonnut. Vain yksinäinen höyhen leijaili alas taivaalta. Näimme merelle asti.

Pian takaoikealta asteli setä omenaa syöden, jolta kyselimme meneekö tuolla alhaalla metsässä jotain polkuja, joita pitkin vuoren voisi kiertää ja hän kertoi meille Viksbergin kartanosta. Emme olleet koskaan tietenkään kuulleetkaan. Setä jatkoi matkaa taaksemme vasemmalle, johon jo aiemmin katosi myös yksi polkujuoksijanainen. Päätimme lähteä heidän perässään samaan suuntaan, vaikkemme tunteneet maastoa yhtään.

Alhaalla tuli taas joku setä vastaan, joka kertoi meidän olevan 35. ihmiset, jotka hän aamulenkkinsä aikana on kohdannut tänään. Yleensä ei kuulemma tule ketään vastaan. Näin mekin siis olimme tunkeutuneet rauhaa rakastavien paikallisten omaan metsään, jossa tosiaan normaalioloissa ei kulje kukaan.

Päätimme koittaa kiertää vuoren omin avuin ilman Viksbergin kartanolle lähtemistä ja kyllähän se onnistuikin. Käännyimme pienen hakkuualueen kohdalla oikealle, päädyimme metsäautotielle ja takaisin lähtöpaikkaan. Kilometrejä tästä meidän vaelluksesta ei montaa kertynyt, mutta sielu ja ruumis saivat metsäterapiaa. Korona unohtui hetkeksi. Onneksi ihan vielä ei ole ulkonaliikkumiskielto.

Alkuviikosta mietin pitäisikö nyt miettiä ihan uusiksi kaikki blogin postausideat vallitsevan koronatilanteen takia, mutta päätin odotella pari päivää ja katsoa miltä sitten tuntuu. Enpä ole sitten sen kummemmin uusia aiheita kirjoituksilleni keksinyt vaan mennään päivä kerrallaan, kuten muutenkin elämässä aina ja etenkin juuri nyt.

Koronavirusuutiset olivat vähän kuin märkä rätti päin naamaa sunnuntaina ja maanantaina. Etenkin maanantaina fiilis oli todella erikoinen, kun hallituksen kehoituksesta ne jäivät etätöihin ketkä pystyivät, mutta itse lyllersin tietysti töihin ihan livenä. Odotin koko aamun, että joku tulee sanomaan ”menepäs nyt Hietala kotiin siitä”, mutta sitä ei tullut. Oli epäuskoinen olo jatkaa kuin mitään ei olisi ulkomaailmassa meneillään.

Tiistaina kotiin töistä tullessa oli tosi jakomielitautinen olo siitä, että käyn normaalisti töissä, mutta vapaa-ajalla ei voi tavata ystäviä tai lähteä kiertelemään viherkasvikauppoja. Mieli ei jotenkin pysty sisäistämään, että samaan aikaan asiat ovat normaalisti, mutta eivät kuitenkaan ole.

Tänä aamuna huomasin pääni päässeen mukaan muutokseen, enkä enää vieroksu sitä, että mulla on sosiaalisia kontakteja mun arjessa, vaikka todella monella suomalaisella ei taida olla. Mun elämässä ei sinänsä siis ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta kyllä mä silti ajattelen hallituksen asettamat rajoitukset rajoituksina myös itselleni. Etten voi keksiä yhtäkkiä, että lähetäänpä tästä käymään Ikeassa. Turha mennä hakemaan Turun kasvitieteellisestä pistokkaita, sillä sekin on kiinni. Kaupassa käyminenkin tuntuu arveluttavalta, mutta sitä on kuitenkin pakko tehdä.

Huomioita koronan ympäriltä: osa ihmisistä tuntuu suhtautuvan tosi välinpitämättömästi koko asiaan saatesanoin ”me kaikki siihen kuitenkin sairastutaan, tulee jos tulee”, osa suhtautuu ihan sopivalla vakavuudella ja osasta en oikein tiedä, mitä he ajattelevat hamstratessaan vähän kaikkea tavaraa ilmeisesti peläten, että tästä maailmasta tavara on nyt ihan just loppumassa? Itse kuulun siihen ryhmään, joka syynää joka päivä tartuntatilastot, ihailee #venice-hashtagin alta twitteristä Venetsian kanavien puhdasta vettä ja sinne palanneita eläimiä sekä pohtii välillä ”mitä jos minä olenkin oireeton tartuttaja”.

Mua ainakin kiinnostaa se sairastunko itse tai sairastutanko muita. Ei se ole yhdentekevää, vaikka me kaikki korona sairastettaisiin läpi. Olen ymmärtänyt sen tekevän keuhkoille pahaa jälkeä, eikä kyseessä ole mikään läpihuutojuttu, vaikka se osalla väestöstä lievänä esiintyisikin. Se on just se juttu: kun se ei ole lievä kaikilla, se on kuolemaksi joillakin. Plus se, että me itsekkään emme välttämättä tiedä, mitä sairauksia meillä on piilevänä tai alttius johonkin, jolloin saadessamme koronan, saattaa se koitua kohtaloksi. Suorastaan vituttaa ihmiset, jotka vähättelevät tätä tautia ja sen leviämistä. Haluaako joku tosissaan olla vastuussa jonkun toisen kuolemasta? Itse haluaisin olla vastuussa vain jonkun toisen elossapysymisestä.

Kuten sanoin jo aiemmin: olen hyväksynyt oman korona-arkeni tällaisena kuin sitä nyt suoritan. Käyn töissä, toivon kipeäksi itsensä tuntevien jäävän kotiin, toivon tartuntatilastojen näyttävän pian paremmilta ja toivon, että meidät laitetaan kaikki karanteeniin, mikäli taudin leviäminen jatkuu samalla vauhdilla kuin aiemmin. Koronan selättämistä odotellessa tehdään hyvää ruokaa kotona ja harrastetaan ulkoilua.