Urheilutoimittajain Liitto uudisti jäsenetujaan ja päätti, että pressikorttia tulee erikseen hakea, eikä sen saaminen enää ole itsestäänselvyys kaikille jäsenille. Olen kuulunut liittoon nyt kolme tai neljä vuotta Turussa asuessani ja tähän asti olen siis nauttinut pressikortin tuomista eduista, mikä itselläni on tarkoittanut lähinnä jalkapallon valokuvauksen helpottamista. Pressikorttia näyttämällä urheilutapahtuman ovella ei ole tarvinnut jäädä ihmettelemään kuka olen ja millä asialla vaan olen voinut keskittyä siihen, mitä olen menossa tekemään eli valokuvaukseen.

Olen valokuvannut jalkapalloa vuodesta 2013 asti. Ajauduin hommaan vahingossa ja sille tielle jäin. SJK:n silloinen valokuvaaja oli estynyt tulemaan paikalle, joten seurassa nykypäivänä edelleen töissä oleva Lari katsoi paremmaksi laittaa minut Kloppien katsomosta kynsiä lakkaamasta tekemään kerrankin jotain hyödyllistä ja pyysi siis kuvaamaan yhden matsin kesäkuussa 2013. Se keikka oli menestys, vaikken varsinaisesti yhtään tiennyt, mitä olen menossa tekemään ja miten urheilua kuvataan. Menin vain, tiesin asetuksen 1/1000 ja innoissani kuvasin kaikkea, mitä vaan keksin.

Ei sillä, että olisin myöskään jalkapallosta mitään ymmärtänyt, mutta mikäs siinä kuumia jalkapalloilijoita kuvatessa kuumina kesäpäivinä. Aloin kuitenkin vähitellen ymmärtämään ja saamaan jutun juonesta kiinni. Sen lisäksi, että kuvani menivät SJK:n käyttöön, käytin niitä omassa blogissani ja kirjoittelin matseista niitänäitä tyyliin ”olin lakannut kynnet SJK:n väreillä”. Joskus tosiaan jaksoin jopa vielä lakata kynsiä.

2013 ennen matsia, työsuhde-etuihin kuului kahvi. 🙂

Sitten muutin Turkuun. TPS:n peleihin ei onneksi ollut mitenkään vaikeaa päästä kuvaamaan, mutta jossain vaiheessa eräs kuvaajakollega vinkkasi, että voisin hakeutua jäseneksi erääseen kerhoon ja sitä kautta saada pressikortin. Niinpä sitten tein. Monta kertaa kortista on ollut hyötyä, kun olen mennyt matseihin, joissa minua ei tunneta järkkäreitten toimesta samalla tavalla kuin Veritaksella. Ei ole tarvinnut selitellä ja selvitellä, millä asialla olen. Ei ole tarvinnut myöskään käydä jalkapalloseuran kanssa keskustelua siitä voinko mennä kuvaamaan matsia antamatta kuvia heidän käyttöönsä, kuten joskus aikoinaan.

Suomi – Armenia 2019

TPS – IK Myran 2019

Pressikortti myönnetään vain alan ammattilaisille

Tänä vuonna pressikorttia piti erikseen hakea ja eilen luin sähköpostin, jossa kerrottiin, etten saa sitä. Pressikortti myönnetään vain alan ammattilaisille.

Olen oikeastaan vähän järkyttynyt tästä. Siksi kai halusin kirjoittaa tämän postauksenkin. En ole paljon viime aikoina mistään jalkapallosta etenkään täällä blogissani höpissyt, mutta sille on syynsä. Korona. Minua ei kertakaikkiaan ole huvittanut tunkea yleisötapahtumiin koko koronan aikana, mutta myönnän: on minulla ikävä jalkapallon kuvaamista ja siitä kirjoittamista. Jalkapallon valokuvaaminen merkitsee minulle paljon. Se on tuonut mukanaan minulle niin paljon. Ihmisiä, muistoja, kanavan toteuttaa itseäni ja keinon löytää täydellinen keskittyminen. Erityisesti jälkimmäinen on paljon ihmiselle, joka jonkin verran kärsii ADHD:sta.

Vuonna 2016 olin mukana tekemässä Matsipäivää ja 2019 olin kutsuvieraana Urheilugaalassa. Haluaisin uskoa, että minulla on vielä jotain annettavaa alalle, vaikka olenkin pitänyt koronataukoa ja lisäksi ajattelin synnyttää tuossa elokuun paikkeilla. Haluaisin myös joku päivä taas valokuvata maajoukkuetta, joten toivottavasti pressikortittomuus ei tule olemaan unelmieni tiellä.

Kävin tänä aamuna lääkärissä. Siis neuvolassa lääkärissä. Ihan uusi kokemus taas sekin meikäläiselle ja ylipäätään kolmas kerta, kun olen koskaan käynyt neuvolassa, siis nyt aikuisena. Se oli kiva käynti, sillä kaikki on edelleen kunnossa. Vauvelin syke löytyi, kohtu on kasvanut kuten pitää ja oma verenpaine on ihan mahtava. Neuvolakäyntien välillä ehtii kuitenkin ihmetellä kaikenlaista, joten ajattelinkin listata, mitä kaikkea tässä nyt sitten on viime aikoina tullut pyöriteltyä.

Ihan ensimmäisenä aloitan siitä, mistä mainitsin eilen instan puolella storyssa: miten ihmeessä saan ajeltua säärikarvani loppuraskaudessa, kun en oikein nytkään enää haluaisi mennä kaksinkerroin? Samaan hengenvetoon kerroin myös tällä hetkellä ahdistuvani pohkeitteni koosta, mihin sainkin miljoonasti faniviestejä, että ei kuule mitään hätää, samanlaiset pohkeet löytyy täältäkin. Aivan ihania viestejä, ne ilahduttivat! Ja onhan tietysti aika selvää, että Tahkis se kuitenkin joutuu minun sääreni huoltamaan, mutta tähän tuli myös ehdotus, jota harkitsen hyvin vakavasti. Voisinhan mennä sokerointiin. En ole koskaan käynyt sellaisessa, joten olisikohan jo aika?

Isoista pohkeista voidaankin jatkaa siihen, mistä kriiseilin viime viikolla ja sehän on siis raskausdiabetes. Minulla sokerirasitus on vasta edessä päin, mutta olen varmuuden vuoksi aloittanut ahdistumisen jo nyt. Raskausdiabetesdiagnoosi kuulostaa kamalan työläältä. Vihaan ylipäätään pistämistä, joten mittaapa siinä sitten kotona jotain sokeriarvoja?! Tai vielä parempaa: insuliinihoito. Olen joskus vierestä seurannut insuliinitouhuja ja olen miettinyt, että musta ei vaan koskaan olisi tuohon. Nyt olen hieman rauhallisempi jo tämän aiheen suhteen, sillä raskausdiabeteksen jujuhan siis on vain sokeriarvojen heittelyssä. Neuvolassa on annettu ohjeeksi syödä säännöllisesti ja sitähän mä olen tässä nyt jo vähintäänkin sen kolme vuotta tehnyt, ellen jo pitempäänkin. Se ei siis ole ongelmani vaan jos saan diagnoosin, syy löytyy sitten jostain muualta.

Tänään myös kysäisin painosta lääkäriltä ja hän totesi, että siitä mun ei pidä huolehtia. Olen tästä hyvin hämmentynyt, sillä facesta saa vähän väliä lueskella tuohtuneita kirjoituksia siitä kuinka lääkäri on kehdannut mainita ylipainosta jotain. Enkä siis tarkoita nyt mitään neuvolalääkäreitä vaan yleisesti. Tänä aamuna minulle vain kerrottiin, että stressihormonit eivät ole hyvästä sikiölle, joten älä mieti painoa.

Näitäkin olen ehtinyt ajatella viime aikoina

Miksi ihmeessä mä en osaa shoppailla kevätvaatteita? Joka kevät sama juttu: pukeudun syksyn väreihin ja se ällöttää mua. Missä ovat vaatekaapistani pastelliset mekot, missä?

Neulontaan liittyen mietin joka toinen ilta joko saisin aloittaa uuden projektin, mutta ei, en saa. Edelleen on kesken yksi pipo ja yksi sukka. Ne ensin.

Entä sitten hiukset? Pitäisikö leikata vai eikö pitäisi? Haittaako, että kasvaa harmaita jo ihan sikana? Miten voin olla ensisynnyttäjä ja tulla äidiksi, kun mulla kohta pelkkiä harmaita? Säikähtääköhän vauveli, kun sen äiti on näin vanha? Jos leikkaa, pitäisikö pyytää Liinua laittamaan myös vaaleita raitoja?

Extra-ajatus

Mä en koskaan pärjäisi Myyrässä. Mä olen aina epäilty. Kun mua epäilee jostain, hymyilen syyllisen hymyä, vaikken olisi syyllinen. Musta on vaan hauskaa saada vastapuoli hämmentymään ja epäilemään mua. Käkätän ja väitän, etten ole syyllinen ja sitten mua ei koskaan uskota.

PS. Joko pian tulee ulkonaliikkumiskielto? Eihän noissa koronatilastoissa ole mitään järkeä.