Heräsimme tänään kuudelta ja ajelimme jo ennen kahdeksaa Turun motarilla kohti Saloa. Sateen jäljiltä pelloilta nousi höyry auringon osuessa ja lämmittäessä. Oli kaunista. Tie Teijoon herätti viimeistään, sillä jonkun kissa halusi välttämättä juosta tien yli pösön nokan edestä ja useampi pikkulintu lensi hippasen liian matalalta. Minä olin ihan hermoromahduksen partaalla moisen tieosuuden jäljiltä, mutta rauhoitun nopeasti, koska turha hermoilu on täysin joutavaa ja toisaalta olimme juuri matkalla rentouttavalle luontoretkelle Teijon kansallispuistoon. Vähän kartoittamaan taas tiluksia telttailun kannalta.

En ollut koskaan aiemmin käynyt Teijon kansallispuistossa. Teijossa kylläkin, joskus kymmenen vuotta sitten varmaan viimeksi. Terkkuja vaan sille isännälle kenen mökillä silloin olimme.

Vuonna 1983, kun minä synnyin ja Dingo oli kuuminta ikinä, valtio osti Teijon alueen metsät. Sitä ennen Teijossa oli pitkään ollut rautaruukkitoimintaa maaherra Lorentz Creutzin toimesta. Teijon kansallispuisto on perustettu samana päivänä kuin minusta tuli turkulainen, 1.1.2015.

Luontonäkökulmasta Teijon kansallispuisto tämän päivän kokemuksen perusteella tarjoaa ihania järvimaisemia, kalliota, kuusimetsää ja suota. Aika pitkälti siis kaikkea, mitä luontoretkellä haluaa nähdä voidakseen sanoa maisemien vaihtuneen sopivan tiuhaan. Jekurkastista löytyy muinaisranta ja alueella on myös tietysti ruukkimaisemia. Hömötiainen ja palokärkikin ilmoittivat olemassaolostaan, joten olo oli kovin kotoisa.

Kiersimme Sahajärven kierroksen, josta internet kertoi etukäteen sen olevan keskivaativa reitti ja lähemmäs 9 km pitkä. Se alkaa kahdella lossimatkalla ja reitti on käytössä vain sulan maan aikana. Halusin tälle reitille lähinnä siksi, koska lossit kuulostivat hauskalta. Hauskuus osoittautui täydeksi työksi eikä se sinänsä sitten enää naurattanut. Ekalla lossilla meinasi usko loppua ja toiselle saimme apua toiselta retkiseurueelta, joten homma sujui vähän paremmin.

Lossi piti siis ensin vetää vastarannalta omalle puolelle. Sitten mentiin sen kyytiin ja vedettiin itsemme tois puol jorpakkoa. Tässä tapauksessa jorpakon nimi oli Sahajärvi. Käveltiin Kalasuntin laavun ohi seuraavalle lossille ja toistettiin sama.

Lossien jälkeen mentiin metsään ja noustiin ylös kalliolle. Yhtäkkiä avautui mahtavat maisemat jonnekin kaukaisuuteen. Päätimme jäädä näköalapaikalle juomaan kahvit ja syömään vähän leipää sekä eilen leipomaani pullaa. Katselimme, kun kaukaisuudessa satoi joku hassu kuuro. En ollut huolissani sateesta, sillä sadetta oli luvattu vasta puoleksi päiväksi eikä kello ollut tuolloin kuin ehkä kymmenen. 

Kahvitaukomme aikana hassu kuurosadealue näytti pimentäneen suuremmankin alueen ja aurinko alkoi peittyä harmaan massan taakse. Pakkasimme kuksat reppuun ja lähdimme eteenpäin, mutta kovin kauas emme ehtineet, kun sade yllätti. Vaihdoimme takit sateen muuttuessa samaan aikaan raekuuroksi. Olisi naurattanut, jos ei olisi hämmentänyt vähän liikaa. Retkeily kaameassa sateessa ei ole niitä lempihommia, vaikka noin muuten rakastankin pientä tihkua lenkkikelinä.

Sateesta johtuen ei huvittanut kaivaa kameraa repusta ja muutama kiva kuusimetsätaival jäi kuvaamatta. Pysähdyimme esimerkiksi lepuuttamaan sielujamme erään lirin äärelle täydelliseen kuusimetsään, kunnes Tahkis epäili kuulleensa juuri ukkosen jyrisevän. En halunnut kuulla sitä ja mutisin ”tätä se mun uneni tiesi”. Olin tänä aamuna hereillä jo neljästä lähtien ja sitä ennen olin nähnyt unta myrskyn takia kaatuneesta männystä Vimpelissä.

Matkan jatkuttua hieman myöhemmin kuulin itsekin, kun ukkonen jyrisi. En ollut yhtään valmistautunut ukkoseen toukokuun puolivälissä. Minun oli tarkoitus opiskella jossain vaiheessa kesää, mitä silloin kuuluu tehdä, jos ukkonen yllättää kesken retkeilyn. Minä pelkään ukkosta ja viimeinen paikka, jossa haluan olla ukkosella, on korkea kuusi- tai mäntymetsä. Tai kallio. Tai avovesi. Tai mikä tahansa ulkona.

Kun jäljellä oli enää reilu 3 kilometriä, jatkoimme seuraavaan metsään. Olin tarkastanut sadealueet juuri puhelimella ja arvelin meidän kävelevän juuri parin pahimpien sateiden välistä. Tahkis sen sijaan tarkisti salamat ja niitähän riitti. Ihan miellyttävissä olosuhteissa siis patikoimme. Rakeita alkoi taas sataa, jyrisi ukkonen ja sitten se loppui, kunnes taas alkoi. Olimme juuri osuneet jo lähelle Hamarijärveä, joten tilanne ei tuntunut niin pahalta. Olimme suojassa puiden alla hetken, otimme kamerat ja kävimme kuvaamassa hieman.

Taas jyrisi, joten jatkoimme, kunnes viimeinen kilometrin taival alkoi. Sade helpotti eikä jyrinää enää kuulunut, joten tunsin olevani melkein jo turvassa. Kiipesimme kalliolle, laskeuduimme, kiipesimme taas ja vielä kolmannenkin kerran. Kallioille olisi muuten voinut jäädä syömään, mutta Kemiöstä tuntui syntyvän koko ajan uusia sateita eikä ulos siis viitsinyt jäädä niitä odottelemaan. Tahkis keitteli meille lounaan autolla ja söimme autossa, kun taas satoi rakeita vähän lisää.

Tämä oli varmaankin perusretki Suomen kesässä. Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet toivat lisämausteen tälle retkelle. Olen onnellinen, kun en nähnyt yhtään salamaa eikä siis ukkonen yllättänyt kunnolla. Onnistuimme kaiketi kävelemään ukkospuuskien välistä ja ihan hyvä niin. En usko metsän olevan kaikista turvallisin paikka silloin, kun salamoi.

Tänä keväänä olen huomannut ulkoilun ja retkeilyn saaneen haluamaan koko ajan enemmän ajan viettämistä ulkona. Ulkoilma on ihanan raikasta, se tekee yhdessä metsien kanssa hyvää mielelle ja lintujen touhuja on mukava seurailla siinä samalla. Pääsee irti kaikesta arkisesta, on vain se hetki, ei mitään muuta.

Kuten kirjoitinkin jo aiemmin, suhteeni liikuntaan on samalla myös muuttunut. Enää ei kuljetuilla kilometreillä suhteessa aikaan ole niinkään merkitystä vaan kesken kaiken voi ihan hyvin istahtaa mättäälle juomaan kahvit. Jos neljän kilometrin kierrokseen luonnossa menee kolme tuntia, sillä ei vaan ole mitään merkitystä. Kokemuksilla ja muistoilla on.

Koska sitä sitten on halunnut koko ajan vain lisää, oli seuraava askel luonnollisesti olla yö ulkona. Siitä olen pitkään haaveillut ja nyt vihdoin pääsin sen kokemaan. Kävin ostamassa viikko sitten makuupussin, seuraavana päivänä rinkan ja niin lauantaiaamuna lähdettiin kohti Liesjärven kansallispuistoa jälleen.

Edellisiltana oli raivoisa googletus, mihin menisimme telttailemaan ja testaamaan rinkkoja. Minua kiinnosti Liesjärven kansallispuiston Savilahti, josta ei löytynyt netistä eikä instasta oikein mitään kuvia. Jäi siis aivan arvailun varaan olisiko paikka kuinka kiva, mutta sehän oli ihan mieletön. Niin nätit maisemat!

Jätimme auton tällä kertaa Korteniemen perinnekylän parkkipaikalle, josta vaelsimme painavat lastit selässämme viisi kilometriä Savilahteen. Se kävi tosissaan urheilusta, koska polku oli kovin kulunut ja joutui raskas rinkka selässä nostelemaan jalkojaan hieman eri tavalla kuin normaalisti.

Matkan varrella ollut metsä oli taas kertakaikkisen hienoa. Sammalpohjaa useammalla pätkällä, ai että. ♥

Kun saavuimme Savilahteen, emme todellakaan olleet ainoita. Paikassa oli jo teltta pystyssä ja muita nukkumisviritelmiä. Aloimme lähes heti etsimään telttapaikkaa itsellemme ja lopulta valitsimme hieman arveluttavan juurakkopaikan läheltä rantaa. Olimme omassa nurkassamme kauempana muista ja meidän oli helppo valokuvailla järveä siitä. Aika pian meidän jälkeen paikalle alkoi virrata lisää ihmisiä telttoineen.

Pystytimme teltan, jonka jälkeen minä pulahdin käymään järvessä. En nyt uida uskaltanut, mutta vähän edes kävin pyörähtämässä, jotta olisi mukavempi pukea merinovillakerrasto sekä muut vaatteet päälle loppuiltaa ja yötä varten.

Illan aikana tuli seurailtua lintujen touhuja järvellä. Lokit ja tiirat kalastelivat koko illan, telkkä kävi lentämässä kahdeksikkoa edessämme ennen kuin sujahti pesäkoloonsa, joutsenet touhuilivat omiaan ja huuhkaja huuteli vastarannalta.

Ilta omassa rauhassa luonnon keskellä oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin. Mahtavaa vain tuijotella järvelle, eikä siinä hetkessä ole silloin mitään muuta. Vieno tuulenvire, joka lopulta sekin rauhoittuu yöksi.

Koska valokuvaajia olemme, laitoimme herätyksen aamuyölle. Neljältä järven päällä oli hassu pieni usva, mutta en jaksanut nousta. Viideltä olisi ehkä pitänyt nousta, mutta en vielä silloinkaan viitsinyt. Tahkis kävi tutkimassa maailmaa tuolloin, mutta minä nukkua posotin. Aamulla harmitti, sillä tyyni järvi oli siinä vaiheessa enää kaunis muisto. Ensi kerralla nousen varmasti, ajattelin.

Aamulla kuikka tuli ilahduttamaan meitä läsnäolollaan. Söimme aamupalaksi puuroa ja kuivattuja marjoja ennen kuin keräsimme kamamme kasaan lähteäksemme kohti autoa. Edessä oli viiden kilometrin taivallus takaisin Korteniemen perinnetilalle ja täytyy sanoa, että se oli jokseenkin raskas puristus.

Kun pääsimme Korteniemen perinnetilan pihaan, oli haarapääskyillä hippa käynnissä ja jäimme niitä ihmettelemään. Käännyimme, pomppasimme ilmaan ja yritimme selvitä säikähdyksestä. Meidän takana oli nimittäin käärme! Musta kasa, joka säikähti meitä yhtä paljon kuin me sitä. Koitin sanoa sille, että älä mee. Enpä ollut aiemmin meidän reissuilla törmännyt käärmeeseen, siis ainakaan elävään.

Meninne perinnetilan pihaan vain pitämään lounastauon, vaikka tuulikin ihan jäätävästi. Söimme, joimme kahvit ja lähdimme kotiin. Reissu oli mahtava, vaikkakin vei voimat pariksi päiväksi aika hyvin.

Telttayö sujui hyvin ja makuupussi oli täydellinen. Olen sen verran vilukissa, etten pärjää kovin heiveröisellä varustuksella. Vähän toki on vielä opettelemista nukkua makuupussissa, mutta eiköhän se siitä toistojen myötä. Yö ulkona luonnossa oli ihanan rentouttava, ei parempaa paikkaa ihmiselle voisi olla. Voitte olla varmoja, että tämä ei jäänyt viimeiseksi kerraksi vaan jatkoa seuraa!