Kävelin eilen yli 17 kilometriä. Se on minun henkilökohtainen ennätykseni ja aiempi pisin matkani yhteensä on ollut 12 kilometriä lokakuussa Oulangan kansallispuistossa.

Koen oman suhteeni liikkumiseen, liikuntaan ja kuntoiluun muuttuneen koronakevään myötä. Korona toi ihmiset kansallispuistoihin ja me taas jouduimme alkaa etsiä muita metsiä retkeilyyn, koska ei nyt vain innosta ajatus täysistä parkkipaikoista ja ihmisten väistely pitkospuilla. Koska metsää kuitenkin Suomessa onneksi on, ei ole mikään pakko tunkea sinne mihin kaikki muut menevät. Sitä paitsi on olemassa hyvä tapa, ettei juuri siihen metsään mene, jonka parkkipaikka on jo täynnä. Kun etsimme muita metsiä, päädyimme tutkimaan paikkoja, joissa ei valmiita polkuja välttämättä ollut ja silloin retkemme myös venyivät tuntimäärissä. Se on jotenkin muuttanut ajattelua liikunnan suhteen.

On todella erilaista mönkiä metsässä tuntikaupalla kuin käydä ns. maantielenkillä. Kilometrejä ei välttämättä aina kerry montaakaan, mutta aikaa saattaa mennä ihan yhtäkkiä neljä tuntia ja jalat tuntua siltä kuin olisi juossut maratonin. Välillä olemme menneet retkille, jotka kaikki ovat alkaneet jonkun valtavan mäen tai vuoren tunkkaamisella ja se on todella tuntunut jaloissa sitten, kun samanlaisia retkiä on useampi ollut saman viikon aikana.

Huomaan nyt, etten enää ajattele kilometrejä tai liikuntakertojen määriä. Ei ole merkitystä kävinkö lenkillä viikon sisään kerran vai kolme kertaa, kävelinkö neljä vai yhdeksän kilometriä vaan eniten väliä on sillä, että on vain ollut ulkona. Kun vain on tehty joku retki johonkin metsään, jolloin ulkona on tullut oltua todennäköisesti vähintään kaksi tuntia. Emme enää selviä metsästä ulos alle kolmeen tuntiin, sillä aina meillä on eväät mukana, joita istumme syömään mättäälle. Eilen Liesjärven kansallispuistossa 17 kilometriin mahtui kolme taukoa.

Olimme eilen ulkona 6,5 tuntia. Niin kauan meillä meni, kun kävelimme, otimme kuvia ja söimme eväitä. Koko viikon ulkoilusaldo oli reilu 12 tuntia. Sitä edellisellä viikolla kymmenen ja sitä edellisellä yli 14 tuntia. Osa viikoista on tuntunut enemmän ja vähemmän jaloissa, mutta tilannetta on helpottanut, kun aloimme vihdoin osteopaatin suosituksesta venyttelemään jokaisen lenkin jälkeen.

Tähän kaikkeen liittyy vielä valokuvaus. Sanoin eilen Tahkikselle, että luontokuvauskin on sellainen asia, mikä pitäisi osittain erottaa kokonaan liikkumisesta. Että meidän pitäisi lähteä varta vasten kuvaamaan erikseen eikä liittää sitä aina osaksi liikuntasuoritusta, kuten nyt olemme tehneet. Toisaalta haluamme kuvata luontoa, mikä tarkoittaa metsissä rämpimistä, mutta toki myös ihan vaan maantieajelua. Eilen aamulla näimme pellolla ketun ja toisella metson, eikä kummallakaan meistä ollut pitkää putkea mukana.

Ajatusmaailma siis todella muuttuu ja on jo muuttunut – en liiku ollakseni kuntoilija vaan nähdäkseni luontoa ja eläimiä. Jos siinä sivussa kasvaa reisipalat ja perse, mitäs se sitten haittaa? On todella vapauttavaa, kun liikkuminen ei ole kilometrien tai liikuntakertojen mittaamista vaan kokemuksia luonnossa. Kun vihainen talitiainen tulee syöksylentoa päätä kohti puolustamaan omaa pesäkoloaan, koska luontopolku sattuu menemään sen vierestä tai joutuu pysähtyä keskelle metsää, koska ei ole varma tuleeko maailmanloppu vai palokärki. Paljon arvokkaampaa kuin se montako kilometriä näitä kumpaakaan kohtaamista varten piti kävellä.

Olen pistänyt merkille, että ihmiset ovat innostuneet lukemaan viime vuotista postaustani Nousiaisten Sudenpolusta. Ihan kiva, jos kyseisen luontopolun nimi on vilahtanut jossain ja sitä on etsitty netistä tietoa, sillä reitti on kulkemisen arvoinen mielestäni. Kävimme kiertämässä sen uudelleen viikko sitten, koska edelliskerralla meidän etenemistä haittasi todella paljon hirvikärpäset emmekä silloin kulkeneet polkua kokonaisuudessaan läpi. Kun Sudenpolun kiertää kokonaan, siitä tulee kilometrejä lähes 10.

Päätimme lähteä Nousiaisiin luontopolulle viikko sitten lauantaina illalla. Olemme enemmän kulkeneet luonnossa aamuisin, mutta lomalla rytmimme meni jokseenkin sekaisin ja siitä tämä tällainen iltapainotteinen liikkuminen. Ihan mukavaa vaihtelua, koska kevät- ja kesäilloissa on jotain taianomaista.

Lähdimme kiertämään Sudenpolkua tällä kertaa eri päin kuin viimeksi. Paijulan koululta tien yli ja oikealle, karttaa apuna käyttäen, vaikka reitti merkitty onkin. Jokaisessa risteyksessä meillä on tapana aina katsoa maastokartasta puhelimella missä olemme menossa, ettei vaan satu mitään eksymisen tapaista tai reitiltä katoamista.

Ilta Nousiaisissa oli kaunis, vaikkakin tuulinen. Sudenpolun alku oli kovin kallioista, kunnes erään metsätien päästä sukelsimme polulle, joka kiemurteli hyvin vaihtelevan maaston läpi takaisin kallioille. Vaihtelevalla maastolla tarkoitan lähinnä erilaisia metsäpohjia, pieni lehto siinä tuli vastaan ainakin.

Kahdeksan aikaan illalla aloin jo vähän kaipailla laavua ja myöhäistä illallista. Olimme kuitenkin siinä vaiheessa jo kävelleet reilun tunnin, ellei kaksikin. Meillä menee aina hieman kauemmin kilometreissä, koska pysähdymme kuvaamaan usein. Laavu tulikin lopulta vastaan. Sen nimi on Raimon laavu ja se taitaa olla Raimon tekemä. Lainasimme sen pöytää, kuuntelimme lintuja ja söimme eväät ennen kuin jatkoimme lähes juoksujalkaa reitin korkeinta kohtaa, Kokkovuorta kohti. Halusimme nähdä auringonlaskun sen päältä.

Joimme Kokkovuorella iltateet ennen kuin lähdimme autoa kohti. Kokkovuorelta ei ole kovin pitkä Paijulan koululle, jossa automme oli parkissa. Hieman ennen koulua säikähdin, kun Tahkis osoitti yllämme räpiköivää hitaasti lentävää elukkaa sanoen ”siinä se nyt on” ja luulin hänen tarkoittavan lepakkoa. Olimme juuri kävelleet metsän läpi, jossa oli taulu lepakoista. Eww. Se hitaasti lentävä räpiköijä ei kuitenkaan todellakaan ollut lepakko vaan lehtokurppa. Hämärässä jopa lehtokurpat ovat jännittäviä.

Nousiaisten Sudenpolku on huomattavasti kivempi reitti ilman hirvikärpäsiä ja suosittelenkin polkua heille, jotka pitävät kallioista erityisen paljon. Niitä Sudenpolku tarjoaa.