Kun tapasin Tahkiksen joskus aikoinaan, hän asui Turun Pernossa. Perno on omaan korvaani lähes yhtä pahamaineinen kuin Varissuo, enkä siis sinne todennäköisesti olisi koskaan eksynyt ilman Tahkista. Minä jopa asuin lopulta hetken aikaa hänen nurkissaan siellä ennen kuin muutimme yhdessä Raisioon.

Koska alusta asti meidän yhteinen harrastuksemme on ollut lenkkeily, ulkoilu ja nyt retkeily, ehdimme kierrellä Pernon lähimetsissä arkisin. Yksi näistä metsistä, johon Tahkis minut vei, sijaitsi (jos mitenkään osaan selittää tätä) rautatien varressa Pernon ja Naantalintien välissä. Löydätte varmaan, kun tutkitte karttaa ja katsotte mikä metsä osuu tuohon sijaintiin. Kävimme siellä vain kerran ja silloin nimesin metsän surulliseksi metsäksi. Se oli kovin surullisen näköinen tuolloin, keväällä 2018.

Elettiin huhti-toukokuuta, eikä vielä vihertänyt. Polut olivat todella mutaisia ja metsässä kasvoi kuusia, joiden alaoksat törröttivät kuivina. Metsä oli kovin pimeä ja harmaa, tunnelmaltaan jokseenkin surullinen. Ehkä siellä aiemmin asuneet liito-oravat olivat muuttaneet pois juuri ja jättäneet vain yksinäisen närhen mailleen. Sillä retkellä nimittäin näin närhen ensimmäistä kertaa elämässäni ja ihmettelin kuinka Tahkis tunnisti sen tuosta noin vaan.

Palasimme samaan metsään tämän viikon tiistaina. Mielessä oli lyhyt, nopea ja helppo palauttava pieni seikkailu Pernon surullisessa metsässä, mutta todellisuudessa olimme siellä useamman tunnin tutkimassa puunkoloja. Liito-oravia emme löytäneet, eikä närheäkään näkynyt, mutta sen sijaan mustarastasrouva aiheutti paskahalvauksen minulle ja kehtasi vielä kaiken sen säikyttelyn jälkeen mennä puun oksalle kaakattamaan moittivaan sävyyn. Siellä se marmatti kuinka tyhmä ihminen tuli sen tiluksille eikä antanut rauhassa tonkia risukasoja. Olisin nyt rikas akka, jos olisin laittanut joka kerta euron jemmaan, kun olen säikähtänyt mustarastasta.

Hämmästyin metsään laskeutuessani sen kauneudesta. Se ei välttämättä enää ollutkaan aivan yhtä surullinen. Siellä kasvoi kauniita kuusia, paljon haapoja ja muutama koivu. Siellä menee paljon kuljettuja polkuja, joita on mukava käppäillä.

Tikka oli taituroinut itselleen uuden kolon täksi vuodeksi. Ne tekevät joka kesä uuden kolon ja vanhat taas täyttyvät muilla kolopesijöillä, kuten tiaisilla, lepakoilla, näädillä, oravilla ja liito-oravilla.

Tämän metsäretken jälkeen oli niin nälkä, että ajoimme kotiin Kotipizzan kautta ja menimme kotiin tyytyväisenä mussuttamaan pizzaa. Metsä oli kiva ja tosiaan käveltävää riitti, vaikka jotenkin ajatus oli alkuun vain nopeasta kierroksesta pienessä metsässä. Se hieman harmitti, kun metsässä oli selkeästi kaadettu puita, vaikka kaiketi harventaminenkin on hyvästä.

Nyt alkaa taas iskeä niin kova nälkä, ettei auta kuin painella keittiön suuntaan. Villapaitakin voisi olla jo valmis, muttei ole, koska en osaa tehdä kaula-aukkoa. Olen nyt kaksi kertaa tehnyt sen ja sitten purkanut. Ruokaa siis seuraavaksi tekemään ja sitten kolmas yritys kaula-aukon kanssa. Toivottavasti tästä metsätarinasta oli iloa sinulle!

Huomasin taas viikon kuluneen, enkä ole tehnyt yhtään vanhan ajan arkipostausta, vaikka ajatus niistä tuntuu edelleen ihan parhaalta. Joku siinä on, kun on päästänyt vuosia sitten itsensä luisumaan pois kyseisestä tavasta, ettei sitä niin helposti sitten saa takaisin päivärutiineihin. Varsinkin, kun elämä on niin erilaista kuin ennen. On metsäretkiä, on neulomista, on ruuanlaittoa ja kaikkea muuta. Kun kello tulee illalla kymmenen, tulee kiire nukkumaan, koska olisi pitänyt olla jo tunti sitten.

Tällä viikolla on nimenomaan ollut metsäretkeilyä ja neulontaa. Pidettiin me yksi lepopäiväkin, mutta silloin googletin aivan liian kauan norjalaisia nettikauppoja läpi yhden langan perässä. Kerron siitä tuonnempana lisää.

Maanantaina mamma meni.. Ei vaan me menimme lehtometsään Ruissaloon. Oli ihanan lämmin ilma, joten teimme iltalenkin Ruissalossa. Näimme isokoskelon uiskentelemassa meidän telekkälammessa ja sekin oli ihana. Kaikki oli ihanaa.

Tiistaina joimme ensimmäiset parveketeet tälle kesää. Hyvin tarkeni, olihan tuo tiistai viikon lämpimin päivä. Päivän metsä löytyi Pernosta, mutta kerron myöhemmin siitä lisää ihan omana postauksenaan. Rymysimme metikössä niin pitkään, että jalat huusivat apua ja ajoimme kotipizzan kautta kotiin. Se oli ihan hyvä idea, sillä tunsin vasta kolmannen palan kohdalla kuinka minussa alkoi vähitellen taas kiertää veri.

Viikon pari keskimmäistä iltaa uhrasin Dale Garn Eco Wool 1231 Mørk Olive -metsästykselle. Huonoin tuloksin. Sitä löytyy parista norjalaisesta nettikaupasta, mutta yksi ei suostu toimittamaan Suomeen ja toinen ei ole vastannut mitään. Se toinen sattuu sijaitsemaan Ålesundissa ja voin nyt hokea viime vuonna Heimebane-sarjasta oppimaani letkautusta jävla Ålesund. Ah, se tyydyttää tässä tilanteessa todella. Joka tapauksessa, chattasin jopa Dale Garnin kanssa facessa ja utelin miksi lankaa ei vain voi lähettää Suomeen. Heidän mielestään se on kallista ja työlästä.

Keskiviikko oli meidän lepopäivä, joten kävimme vain kävelemässä ulkona pienen kierroksen. Onnenpensas ja herukkaruusu kukkivat. Aika veikeitä ja nättejä.

Eilen kävimme kunnon lenkillä ja ihailimme kukkivia koivuja. Odotan innolla allergiaoireiden alkamista. Tavallaan siis toivon, että tämä olisi vuosi, kun niitä ei tule.

Neulomishomma saatiin onnelliseen loppuun, sillä norjalaisten ollessa nihkeitä, ajattelin vain nyt käyttää langan loppuun ja mennä tämän työn kanssa sitten paikalliseen lankaliikkeeseen katsomaan, millä langalla sitä voisi jatkaa. Ettei tarvitse sen enempää kuluttaa aikaa turhaan googlettamiseen vaan keskittyy olennaiseen ja neuloo tämän työn loppuun. Sitä ei enää paljon ole jäljellä nimittäin, tämä viimeinen hiha vaan ja kaulus.

Näiden arkisten käänteiden saattelemana hiljennymme kohti viikonloppua, kunhan nyt ensin menen vielä käymään töissä. Täytyy nyt just lähteä, jos aion ehtiä. Vi ses!