Naisten Liiga: TPS – JyPK 30.6.2019
0Sunnuntaina tapahtui kahdenlaisia asioita. Ensin Tepsinaiset voitti ja sitten minun täytyi kohdata se tosiasia, että lomani loppuu ja töihin on taas palattava. Tuli maanantai ja minä palasin. Kahvitaukojen välillä täytin exceleitä puhuen itsekseni ääneen, jotta pysyin oikeassa sarakkeessa ja toisaalta myös hereillä. Unet jäivät luonnollisesti pintapuolisiksi ja lyhyiksi edellisenä yönä, mutta selvisin silti ensimmäisen työpäivän koitoksesta. Tämä toinen päivä tänään on mennyt vanhasta muistista ja kohta Lofoottien horisontissa siintävät vuorimaisemat ovat kaunis turkoosin veden ympäröimä muisto vain.
Ja nyt, hyvät naiset ja herrat: minä käyn leikkaamassa lomakynteni pois, jotta pystyn kirjoittamaan ja sitten te saatte vähän kuvia sunnuntaisesta TPS:n pelistä näytille. Niistä tuli osittain kelvollisia ja osittain kuvaajan räpeltämiä tyhmään valonsuuntaan otettuja kuvien tapaisia hahmotelmia, kukin päättäköön omalla taidesilmällään kumpaan kallistutaan.
Noniin. Nyt.
Tosiaan. Pakkasin sunnuntaina kameran ja kuvausliivin laukkuun suuntana Turun Urheilupuiston yläkenttä mehevät mokkapalat mielessäin. Enkä turhaan mennyt! Siellä oli Irkku leikannut isot palat herkkuleivonnaista tarjolle ja kahvikin saapui juuri parahiksi, joten istuskelin siinä ihan rauhassa katsomon puolella posket pullollaan makeaa, kun tuomarit jo marssivat kentälle pelaajat perässään.
Minulla oli mielenkiintoinen ensimmäinen puoliaika, sillä heti sen alettua viereeni asettui mies repun kanssa. Ja ei, hän ei ollut valokuvaaja. En tiedä mikä ja kuka hän oli, mutta hänen paikkansa ei ainakaan ollut päädyssä minun vieressäni. Hän nimittäin venytteli. Hän venytteli koko ensimmäisen puoliajan päädyssä, jossa ei kuulu valokuvaajien lisäksi olla ketään muita paitsi ehkä jalkapallojoukkueeseen kuuluvia lämmittelijöitä.
Vielä tänäkin päivänä olen hieman näreissäni siitä, etten kysynyt pojalta mikä ja kuka hän on ja miksi hän venyttelee jalkapallo-ottelussa. Kentän laidalla. Olisin halunnut kertoa hänelle kuinka minua on joskus kielletty lakkaamatta kynsiä vastaavassa tapahtumassa. Katsomossa. Että siltä pohjalta voisin miettiä onko soveliasta tulla venyttelemään futismatsiin. Onko teistä?
Sen sijaan näin söpön ikkupikkukoissulin tuominen futismatsiin on erittäin soveliasta ja suotavaa. Eikö vain?
Toisella puoliajalla nuokuin aitaa vasten, kun ei olevinaan ollut mitään kuvattavaa. Lähdin jopa katsomoon ennen viimeistä vihellystä, mitä en kyllä oikein koskaan tee. Hmph. Pelistä jäi silti hyvä mieli, koska voitto ja kaiken sen auringossa kylpemisen jälkeen pääsin läheiseen Saleen ostamaan jäätelöä. Nams!
TPS – JyPK 1-0
Kesäloman jälkeen uuteen arkeen
Kun kesäloma kuukausi sitten alkoi, kuvittelin palaavani ihan samanlaiseen arkeen kuin ennenkin neljän viikon päästä. Sellaiseen, jossa suunnitellaan viikon treenit ennakkoon, ehditään venytellä, joogata ja kasvattaa lihaksia sekä järjestellä kotia rauhassa. Jossa iltalenkit ovat enemmän sääntö kuin poikkeus ja välillä ostetaan irtokarkkia tarjouskilohintaan. Sitä semmoista minun ja Jonin kivaa tasaista arkea, jota tässä on elelty nyt vuoden verran täällä Raisiossa.
Todennäköisesti saan syyttää itseäni kaikesta, kun kesäloman automatkoilla moni lauseeni oli tyyliä ”muutetaanko tänne”, ”muutetaanko Tromssaan, sä meet töihin Valakarin Simon futisseuraan ja mä valokuvaan niitä”, ”jos mä johonkin täällä Norjassa haluaisin muuttaa, se olis tää Skibotn”, ”mieti, jos perustettais tuollainen kahvila maantien kylkeen” ja nyt viimeksi Kaarinassa ruusupuistossa käydessä ”sit ku mulla on oma piha, mä istutan sinne just tätä tummaa ruusua, niin hieno!”. Kaarinassa lausutusta lauseesta meni vajaa tunti, kun sähköpostiin kilahti vuokrasopimuksen irtisanomislappu.
Että kai sitä vaan jotenkin pitäisi pitää päänsä kiinni välillä. Vaikka totuushan on, että Vimpelistä Raisioon palatessa ei tuntunut kovin hyvältä, kun toisen pyörä oli pöllitty ja muutakin pientä ilkivaltaa taas harrastettu rappukäytävässä. Silloin tunne oli kovin vahva sen osalta, että voi luoja kun saisi asua jossain, missä ei tarvitsisi koko ajan pelätä tulevansa ryöstetyksi.
Universumi kuuli taas ja tässä sitä mennään, kohti uutta tuntematonta. Ei tietoa missä asutaan, milloin ja kenen omistamassa tuvassa. Ostetaanko jo oma vai vuokrataanko joku ylipieni kaksio vähän halvemmalla? Ja kaikista tärkeintä ehkä; millä paikkakunnalla? Täällä jossain vai Ivalossa?
Sitä en tiedä, mitä universumi on suunnitellut mun työelämälle, sillä yt:t paukku päälle ja tässä sitten saa syksyyn asti jännitellä täytyykö uuden kodin lisäksi pistää hakuun uusi työkin vai miten tällä kertaa käy. Muutamat yt:t olen jo käynyt läpi, mutta joka kerta ne ovat yhtä stressaavia, vaikkei edes stressaisi. Olen aika varma, että pelkkä yt-sanan kuuleminen nostaa jokaisen normaalin ihmisen verenpainetta, vaikka yt ei edes koskettaisi itseä.
Onneksi kesäloma oli mahtava ja olen nyt monta kokemusta rikkaampi. Tein juttuja, joissa ylitin itseni ja olen niistä pirun ylpeä! Kirjoitan niistä erikseen joku kerta, mutta pakko sanoa kesälomatekemisteni antaneen voimaa ja tällä kertaa palaan arkeen kovempana kuin koskaan. Muutokset ovat mahdollisuuksia.