Treenitauko: takareisi revähti
0
Kesäloman jälkeen tulimme hankkineeksi talouteemme älykelloja kaksin kappalein. Houkutteli jälleen kerran erinomaisen fyysisen kunnon kehittäminen, jotta ensi kerralla tunturille kiivetessä ei olisi keuhkot niin kovilla kuin tänä vuonna ja sitä varten tekee mieli aina aloittaa juokseminen. Tiedän vanhastaan, että lempein tapa kehittää itseään juoksijana on seurata sykkeitä ja niinpä siis älykello kuulosti mukavalta ostokselta.
Ja sitä se on ollutkin. On tehnyt hyvää nähdä syvän unen määrät, mitata sykkeitä lenkkeillessä ja katsoa kuinka kauhea piikki tuli, kun säikähti taas jotain aivan turhaa ulkona. Kello kieltämättä myös motivoi juoksemaan.
Pääsimme juoksuharrastuksessa niin pitkälle, että eräänä syyskuisena sunnuntaiaamuna pyöräilimme Kaarinan keskuskentälle juoksemaan intervalleja. Olin toisiksi viimeisellä juoksuosuudella, kun toisessa takareidessä napsahti ilkeästi. Lopetin juoksemisen siihen ja nilkutin vaihtopenkille odottamaan juoksukaverini saavan oman treeninsä päätökseen. Pyöräilimme kotiin ja googletin tietysti, mitä eroa on revähdyksellä ja jollain muulla lihasperäisellä ongelmalla. Jos tulisi mustelma, kyse olisi revähdyksestä. Jos se tulee nopeasti, vamma ei ole kovin syvällä, mutta jos se tulee parin päivän päästä, vamma on jossain syvemmällä.
Haalea mustelma näkyi jo samana iltana takareiden alaosassa, josta päättelin kyseessä olevan tyhmä revähdys. Pahensin tilannetta seuraavan viikon keskiviikkona ottamalla sukkia pois jalasta perse pystyssä, jolloin sama paikka venähti taas uudelleen. Sattui niin saateristi. Henkisesti vielä enemmän, koska tyhmyys. Mikä pakko on aina tehdä asioita perse pystyssä? Etenkin, jos takareisi on herkässä tilassa.
Kävin osteopaatilla ja sain kunnon käsittelyn koiville. Reisipalat olivat aikalailla tukossa, mutta kyllä ne siitä taas aukesivat. Sen viikon jalat olivat tosi hyvät ja tuntui siltä, että vamma vihdoin paranee. Sitten tuli lauantai, jolloin halusin lähteä käymään kävellen keskustassa. Taas perse pystyssä ähelsin kenkiä jalkaan ja naps. Tällä kertaa hieman pienempi naps, mutta naps kuitenkin.
Jälleen kerran sain mennä osteopaatille hoidattamaan vammaa kuntoon, kun taas piti toheloida. Eikö voi kerrasta oppia? Toisesta nyt sitten ainakin, tuon jälkeen olen ymmärtänyt olla venyttämättä lihasta liikaa. Nyt se on jo kaksi viikkoa pysynyt koossa ja alkaa tuntua ihan hyvältä! Ensi viikolla on jo lupa kokeilla vähän hölkkäämistä, mutta taidamme ensin aloittaa ihan vaan reippaalla kävelyllä.
Ihanaa päästä taas ulkoilemaan kunnolla, kunhan enää ei napsahtelisi. Tämän vuoksi emme ole käyneet hirveästi metsässäkään viime aikoina, mutta aikomus on pian taas mennä! Kamala ikävä kuksakahvia ja soita!
Neuloosin ääreltä – taas
Minä olen vihdoin tänä syksynä kokenut elämäni ensimmäisen some- ja blogitauon. Olen postannut viimeksi kuukausi sitten, silloinkin kuulumisia. Sen jälkeen päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot jo lähes kuukausiksi, paitsi tietysti nyt, kun tällä postauksella rikon päivää vaille kuukauden hiljaisuuden täällä blogin puolella.
Syitä hiljaisuuteen on.
Kaikki alkoi heti kesäloman alussa. Elin täyttä elämää, mutta tunsin tyhjyyttä aina, kun avasin instan. Minulla ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki suuret tarinat elämän upeudesta, metsien parantavasta voimasta ja retkeilyn tuomasta hyvinvoinnista oli jo kerrottu tai jos ei, muut ainakin kertoivat minun puolestani. Sometin kuitenkin edelleen urhoollisesti päivittäin, mutta tyhjät tynnyrit kolisivat päässäni tuolloin, koska ei minulla ihan oikeasti ollut mitään sanottavaa.
Ihmettelin luomisen tuskaani, mutta en oikein tiennyt, mistä se johtui oikeastaan ja mihin se oli menossa. Retkeilin maailman parhaan Jonin kanssa vapaana velvoitteista Kuusamon metsissä ja mietin, että kyl kai sitä laihtuisi kotioloissakin, jos näin paljon joka päivä kävelisi. En mitenkään hirveästi jaksanut välittää siitä, etten oikeastaan ollut kovin kiinnostunut instagramista.
Sitten tultiin kotiin. Arki ja työt alkoivat. Väänsin yhden blogipostauksen ja ajattelin, että tästä se lähtee. Instagram oli jo alkanut hieman maistua, etenkin neulomistili, jonka perustin.
Ei se kuitenkaan lähtenyt kunnolla. Postailin ja postailen edelleen instaan pari kertaa viikossa uuden kuvan, mutta storyja sentään tykitän edelleen päivittäin. Se on kivaa, se mua kiinnostaa. En vain jaksa päivittää instaa vain siksi, että pitäisi. Kun pitäisi olla aktiivinen, sitä ja tätä ja tuota ja näyttää rikkaalta, jotta olisi miljoona seuraajaa. En mä halua tehdä sosiaalista mediaa siksi, että mulla olisi seuraajia joku tietty määrä vaan mä haluan välillä kertoa kannattaako takareittään reväyttää intervalleja juostessa tai ylipäätään kannustaa toteuttamaan itteään. En myöskään näytä tällä hetkellä yhtään miltään, sillä en ole jaksanut varata kampaajalle aikaa saati meikata.
Tämä blogi sitten taas. Ajattelin, että postaan tännekin vasta sitten, kun on jotain asiaa. Jotain muutakin kuin pelkkiä kuulumisia. Voi olla, että sitä joutuu odotella vielä hetken tai sitten pian alkaa lyytin lisäksi myös Hietala kirjoittaa. Mistäs näistä koskaan tietää. Tällä hetkellä neulominen taitaa antaa saman tyydytyksen kuin sanansäilä ja voin kertoa, etten ole pariin viikonloppuun oikein muuta puuhaillutkaan. Tällä hetkellä saan sanansäilätyydytyksen täytettyä myös töissä, joten sekin jotenkin on vähentänyt tarvetta kiekua täällä yhtään mitään.
Kaiken kaikkiaan oma hiljaisuuteni on tuntunut minusta todella hyvältä ja avartavalta. Kaipaan sosiaalisuutta, mutta ennemmin livenä kuin mediassa. Ehkä koronavuosi alkaa jättää jälkeään jo minuunkin ja kasvan ulos siitä, mitä olen ollut viimeiset 10 vuotta? Aikansa kutakin. Harmaat hiukset eivät tule yksin.