Kaipuu metsään on kova, juuri nytkin. Kun edellisestä metsäretkestä alkaa olla kuukausi, ikävä kasvaa päivä päivältä enemmän ja lopulta metsään on päästävä.

Metsä rauhoittaa. Ei tarvitse kovin pitkälle kävellä, kun huomaa vetävänsä syvään henkeä ja verenpaine ropisee alaspäin. Metsää parempaa terapiaa tuskin on.

Kun viimeksi koitti tällainen hyvin syvä metsäikävä, raivokkaan googlettamisen jälkeen päädyimme Nousiaisiin. Sitä haluaa välillä myös eri reiteille, sillä kaikki metsät kätkevät maisema-aarteita sisälleen. Vuodenajasta riippuen metsä kätkee sisälleen myös hirvikärpäsiä ja sen saimme Nousiaisissa todeta, hyhhyh.

Nousiaisten Sudenpolulle pääsee, kun parkkeeraa auton Paijulan koululle. Me lähdimme koululta vasemmalle ja vähän matkan päästä käännyimme pienelle tielle oikealle. Seurasimme hevosen kavion jälkiä, kunnes kartan mukaan polku jatkui metsän puolella.

Aamu oli upean usvainen. Näin kaksi peuraa vastapäisellä kalliolla ennen kuin ne lähtivät meitä möliseviä ihmisiä karkuun ja kaikki pusikot olivat täynnä upeita hämähäkkien seittejä. Kimpussa oli myös hirvikärpäsiä, mutta päätimme jatkaa silti matkaa.

Kiipesimme Kokkovuorelle, josta näkyi melkein johonkin, sillä sumu hieman haittasi. Selkeällä kelillä tuolta olisi varmasti ollut hienot näkymät, kun nytkin oli siistiä olla vähän korkeammalla kuin täällä Varsinais-Suomessa yleensä.

Hetken sai olla hirvikärpäsiltä rauhassa, kunnes ne taas löysivät meidät. Vastaan tuli joku mökkiläismies lapsensa kanssa ja juttelimme niitä näitä hetken ennen kuin matka taas jatkui. Viikonlopun aamulenkeissä on mahtavaa, kun vastaantulijoille pääsee sanomaan huomenta sen perinteisen moikan sijasta.

Tulimme lopulta risteykseen, jossa voi valita kiertääkö vähän pitemmän lenkin vai palaako takaisin koululle. Me olimme patikoineet jo reilun tunnin, joten päätimme palata takaisin.

Paluumatkalla ylitimme yhden pellon metsän reunaa pitkin ja sillä osuudella niitä pirun kärpäsiä vasta olikin kimpussa. Huomaa hyvin missä hirvien tai peurojen kulkureitit menevät, vaikka olisi kyllä ilman kärpäsiäkin tiennyt, kun maassa oli jälkiä.

Sää oli ihana ja Sudenpolku-reitti myös, joten täytyy ehdottomasti palata toistekin tuonne. 5,5 km reitti oli hyvin merkitty, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Tässä vielä kartta reitille, jos innostut lähtemään Nousiaisiin.

Minulle putkahti sähköpostiin reilu viikko sitten lehdistötiedote U17-poikien Varsinais-Suomessa pelattavista EM-karsintaotteluista ja jäin miettimään ehtisikö sitä hinata itsensä paikalle edes Kaarinaan. Jonia matsin kuvaaminen kutkutti myös hieman, joten sovimme lauantaipäivän ohjelmaksi jalkapalloa, kunhan vain sääolosuhteet ovat suotuisat.

Ja niin ne olivat. Ehdimme matsiin just ja just, vaikka missasimme kyllä alusta hieman, kun kyselimme kuvausliivien perään.

Päästiin jo ensimmäisellä puoliajalla näkemään maalihali ja onneksi vielä toinen toisella puoliajalla. Iloisia jalkapalloilijoita on aina ilo kuvata.

Tauoilla on myös aina ilo käydä syömässä pullaa ja juoda kahvit. Niin lauantainakin, kyllä oli pöytä laitettu koreaksi. Kiitos vaan järjestäjille!

Sää lauantaina oli aivan loistava, vaikkakin jälleen haasteellinen, sillä valkoisten peliasujen kanssa saa olla hyvin varovainen. Palavat puhki penteleet hyvin nopeasti, ellei yhtään ole valveilla ja säädä asetuksia kunnolla. Jouduin venkslata ISOn kanssa hetken ennen kuin sain sopivat säädöt ja pystyin nauttimaan Kaarinan kuumasta auringosta.

Jalkapallo oli omaan makuuni sopivan vauhdikasta eikä matsin aikana ehtinyt tulla tylsää. Ei edes toisella puoliajalla, vaikka ne yleensä itselleni hieman vaikeita ovatkin. Usein tulee tuijoteltua kellotaulua minuuttien kulumisen toivossa, mutta tässä matsissa ei onneksi tarvinnut. Matsin vielä kruunasi iloinen voitto, joten kotia kohti palasimme hymyillen.

Mukavaa vaihtelua seurajalkapallolle nämä maajoukkuehommat. Tykkäsin.