Minun instatilillä on toistunut sama ralli jo jonkun aikaa: höpötän muutosta ja välissä on aina yksi kuva minun uudesta viherkasvivauvastani herttaköynnösvehka micansista. Kun se nyt on vaan niin kaunis eikä elämässä tällä hetkellä pyöri mikään muu kuin muutto, joka onneksi huipentuu tähän viikonloppuun. 

Olin tämän viikon iltavuorossa, jolloin meille ei jäänyt iltaisin aikaa kovinkaan paljon. Toistimme kaavaa: ruoka, auton pakkaus, ajo Turkuun, auton purku, kamat tupaan ja sitten kotiin syömään iltapalaa. Eilinen sujui juuri noin sillä erotuksella, että kotimatkalla poikkesimme Kupittaan Cittarista hakemaan ranskalaisia ja suklaata.

Tänä aamuna heräsimme seitsemän jälkeen, söimme aamupalan ja puimme lenkkivaatteet päälle. Lähdimme raikkaaseen syyssäähän kiertämään pienen lenkin Mälikkälän metsään, kun ajattelimme sen olevan aika hieno nyt ruska-aikaan. Aurinko ei sinne paljon osunut, mutta metsä on hieno vuodenajasta huolimatta. Emme olleet lenkkeilleet pitkästi moneen viikkoon, joten teki kyllä erittäin hyvää käydä käpsyttelemässä luonnossa. Tapasimme monta harakkaa, palokärjen ja pari oravaa. Palokärki oli aikamoisen iso möllykkä, vaikuttava näky.

Nyt syödään, juodaan kahvit ja pakataan. Tarkoitus olisi tänään käydä riuhtomassa ainakin pari pösökuormaa, koska tätä asuntoa olisi hyvä vähitellen saada tyhjemmäksi. Tarvitsemme tilaa maanantaiksi, jolloin täältä lähtevät isommat huonekalut Turkuun.

Kaipuu metsään on kova, juuri nytkin. Kun edellisestä metsäretkestä alkaa olla kuukausi, ikävä kasvaa päivä päivältä enemmän ja lopulta metsään on päästävä.

Metsä rauhoittaa. Ei tarvitse kovin pitkälle kävellä, kun huomaa vetävänsä syvään henkeä ja verenpaine ropisee alaspäin. Metsää parempaa terapiaa tuskin on.

Kun viimeksi koitti tällainen hyvin syvä metsäikävä, raivokkaan googlettamisen jälkeen päädyimme Nousiaisiin. Sitä haluaa välillä myös eri reiteille, sillä kaikki metsät kätkevät maisema-aarteita sisälleen. Vuodenajasta riippuen metsä kätkee sisälleen myös hirvikärpäsiä ja sen saimme Nousiaisissa todeta, hyhhyh.

Nousiaisten Sudenpolulle pääsee, kun parkkeeraa auton Paijulan koululle. Me lähdimme koululta vasemmalle ja vähän matkan päästä käännyimme pienelle tielle oikealle. Seurasimme hevosen kavion jälkiä, kunnes kartan mukaan polku jatkui metsän puolella.

Aamu oli upean usvainen. Näin kaksi peuraa vastapäisellä kalliolla ennen kuin ne lähtivät meitä möliseviä ihmisiä karkuun ja kaikki pusikot olivat täynnä upeita hämähäkkien seittejä. Kimpussa oli myös hirvikärpäsiä, mutta päätimme jatkaa silti matkaa.

Kiipesimme Kokkovuorelle, josta näkyi melkein johonkin, sillä sumu hieman haittasi. Selkeällä kelillä tuolta olisi varmasti ollut hienot näkymät, kun nytkin oli siistiä olla vähän korkeammalla kuin täällä Varsinais-Suomessa yleensä.

Hetken sai olla hirvikärpäsiltä rauhassa, kunnes ne taas löysivät meidät. Vastaan tuli joku mökkiläismies lapsensa kanssa ja juttelimme niitä näitä hetken ennen kuin matka taas jatkui. Viikonlopun aamulenkeissä on mahtavaa, kun vastaantulijoille pääsee sanomaan huomenta sen perinteisen moikan sijasta.

Tulimme lopulta risteykseen, jossa voi valita kiertääkö vähän pitemmän lenkin vai palaako takaisin koululle. Me olimme patikoineet jo reilun tunnin, joten päätimme palata takaisin.

Paluumatkalla ylitimme yhden pellon metsän reunaa pitkin ja sillä osuudella niitä pirun kärpäsiä vasta olikin kimpussa. Huomaa hyvin missä hirvien tai peurojen kulkureitit menevät, vaikka olisi kyllä ilman kärpäsiäkin tiennyt, kun maassa oli jälkiä.

Sää oli ihana ja Sudenpolku-reitti myös, joten täytyy ehdottomasti palata toistekin tuonne. 5,5 km reitti oli hyvin merkitty, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Tässä vielä kartta reitille, jos innostut lähtemään Nousiaisiin.