Vauva on nyt 7,5 viikkoa vanha, joten oli aikakin jo laittaa hänet kantoreppuun ja painua ensimmäiselle metsäretkelle hänen kanssaan. Olen oikeasti niin paljon kaivannut metsää! Ei paljon auta nähdä instagramissa muiden ruskaretkistoryja Lapista, ne ovat olleet ihan viimeinen niitti kaipuun kannalta. Raskausaikana vielä jaksoi odottaa, mutta nyt synnytyksen jälkeen mikään muu ei ole mielessä niin usein kuin kunnon metsäretki. Monet kuitenkin vaeltavatkin vauvan kanssa, joten mitään estettä tälle harrastukselle ei ole kuin oma viitsiminen.

Kaikki lähteminen on nimittäin niin erilaista lapsen kanssa kuin ennen. Siinä missä kaikki on niin erilaista, on lähteminen ihan oma prosessinsa. Olen huomannut sen vaativan paljon toistoja, jotta oppii toimimaan ripeästi ja oikeassa järjestyksessä siinä kuka pukee ensimmäisenä sekä missä vaiheessa mikäkin kassi pakataan. Meidän ensimmäiselle metsäretkelle lähtö oli yllättäen pitkissä kantimissa, mutta lähdettiin kuitenkin!

Ai että se teki koko perheelle hyvää! Suuntasimme Karevansuolle, koska lenkki on vain kolme kilometriä pitkä ja helppokulkuinen alusta loppuun. Minulla ei ihan ole tukilihakset siinä kunnossa, että voisi mitään kovin vaativaa vielä tehdä, joten Karevansuo tuntui hyvältä vaihtoehdolta ja sitä se olikin. Selvisin helposti ja oikeastaan puksutin eteenpäin samaa tahtia kuin vuosi sitten, kun vielä oli kapea lantio ja oikein reisipalatkin.

Ennen retkeä tilasimme corgin ja pyrstötiaiset, koska molempiin olemme törmänneet aiemminkin Karevansuolla. Hassu corgi tuli aikoinaan vastaan ja pyrstötiaiset pyrähtelevät laumana puusta seuraavaan aika useinkin noilla seuduilla. Niin myös nyt. Näimme myös palokärjen, jota emme osanneet odottaa etukäteen. 🙂

Söimme eväät hiekkakuopan liepeillä auringossa paistatellen ja lähdimme sitten kotiin tyytyväisinä. Vauva nukkui koko retken ajan ja oli kotona vielä aivan pöllähtänyt raitisilmamyrkytyksestä sekä elämänsä pisimmistä päikkäreistä. Metsäretki vauvan kanssa oli siis oikein onnistunut. 🙂

PS. Ei ne corgit siellä villinä liiku vaan ihmisten kanssa. 😀

Nousin just koko perheen päikkäreiltä (kaikki muut nukkui, minä en tietenkään) ja toivon ehtiväni nyt kirjoittaa edes pari sanaa ennen kuin jatkan imetystouhuja. Olen nimittäin taas viikon verran miettinyt milloin voisin postata jotain, mutta ei, ikinä ei tule sitä hetkeä. Viime viikko oli järkyttävää huutoa, kunnes sitten lauantaina poikaan iski yskä ja hän oli kovin räkäinen. Kovasti on kuitenkin lauantaista asti hymyilyttänyt, mikä on ihan positiivista. Ettei nyt ihan kaiket päivät vain huudeta.

Kun päästiin sairaalasta kotiin, yritin pitää kiinni omista rutiineistani, kuten aamupalan syömisestä ja lenkkeilystä. Kaipasin toki myös neulomista ja bloggaamista. Näin 6 viikkoa myöhemmin kuvailisin asiaa ”kahdella kädellä tekemiseksi”. Olisi mukava välillä syödä kahdella kädellä, nukkua molemmat kädet vartalon lähellä (nukahdan usein suosiolla vauva kainalon alla) ja myös neuloa molemmat kädet vapaina. Ne rutiinit sitten taas, nyt alan vähitellen kaivata myös niitä hieman enemmän.

Pitäisi kai lueskella jostain missä vaiheessa vauvalle alkaa muodostua rytmejä, kahden vai kolmen kuukauden jälkeen? Sitten kun se melatoniini alkaa tulla omasta takaa eikä vain minun maidostani? Ja olen siis lukenut tämän joskus aiemmin, mutta nämä aivot, en muista lukemaani. Joka tapauksessa pohdin tänään, ettei siitä varmaan haittaa olisi jo yrittää alkaa rakentamaan edes omia rytmejä. Aamut ovat jo kuitenkin aika selkeitä nukkumisen kannalta, joten ehkä olisi aika keksiä samat toistuvat jutut myös iltapäiviin ja sen myötä iltoihin.

Voin kertoa sitten joskus olenko onnistunut vauvan nukutuksessa ajallaan, todennäköisesti en. Luotan maailmassa vähiten tällä hetkellä siihen, että vauva nukkuisi. 😀 Olisi vain niin hyvä saada hänet välillä nukkumaan, koska siitä se huuto sitten aina iltaa kohti yltyy.

Nyt täytyy varmaan taas mennä, koska pieni mies on nälkäinen. Olen minäkin kyllä.

Kahdella kädellä tekemisen lisäksi odotan kovin sitä aikaa, kun pääsen postaamaan tänne taas jostain metsäretkestä! Sitä odotellessa, nyt menoksi, ettei nyt ihan kaiket päivät vain huudeta. 😀